Toivosta, toivottomuudesta ja (paikallisesta) toiminnasta
Ympäristö- ja ilmastokriisi ovat pohdituttaneet minua jo pitkään. Tämä blogikirjoitus on nyt yritykseni jäsentää viimeaikaisia ajatuksiani liittyen nimenomaan blogin aiheena olevaan paikalliseen poliittiseen toimintaan.
Entiseen ei ole paluuta
Kuuntelin pitkästä aikaa Outrage + Optimism -podcastia, jossa kolme ilmastoasioiden parissa työskentelevää asiantuntijaa käy läpi ilmastonmuutokseen liittyviä ajankohtaisia aiheita. Heidän heinäkuun alun jaksonsa Is It Over? A Direct Answer to Climate Despair alkoi pysäyttävällä kuulijakysymyksellä, joka kuuluisi käännettynä:
“Onko kaikki nyt ohi, vai vieläkö on toivoa.”
Ilmastonmuutos ja luontokato ovat edenneet niin pitkälle, ettei niiden vaikutuksia voida enää torjua. Parhaimmissakin skenaarioissa, joissa kaikki valtiot, yhteisöt ja yritykset alkaisivat välittömästi tehdä kaikkensa ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjumiseksi, tilanne pahenisi vielä pitkään ennen kuin jonkinlainen uusi tasapaino saavutettaisiin.
Myös podcastia pitävien asiantuntijoiden vastaukset olivat pysäyttäviä: Ei ole enää mahdollista pelastaa tätä maailmaa, jossa nyt elämme. Ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, että tuntemamme maailma tulee katoamaan. Säät muuttuvat pysyvästi siitä, mihin olemme tottuneet ja monet meille tärkeistä eläin- ja kasvilajeista tulevat katoamaan. Vaikka tekisimme parhaamme luontokadon pysäyttämiseksi, jotkin lajit eivät enää selviä muuttuvasta ilmastosta. Maailmanlaajuisesti tunnetuin esimerkki on varmaan korallit, jotka eivät selviä lämpenevissä merissä. Suomessa puolestaan lumettomat talvet voivat koitua saimaannorpan kohtaloksi, vaikka verkkokalastus Saimaalla lopetettaisiin välittömästi.
Vastauksessaan podcastin tekijät kuitenkin myös toteavat, ettei toivosta ole syytä luopua. Tilanteen pahenemista ei voi estää, mutta siihen miten pahaksi tilanne muuttuu voidaan vielä vaikuttaa. Toimimalla voimme myös vaikuttaa siihen, millaiseksi yhteiskuntamme muuttuu tulevien mullistusten edessä ja seurauksena. Samalla meillä on kuitenkin oikeus tuntea surua siitä mitä väistämättä tulemme menettämään. Surun vastapainona on rakkaus, jonka voimme kanavoida toiminnaksi. Sen sijaan, että jäisimme luovuttaneina suremaan sitä minkä menetämme, voimme toimia sen eteen, että menetämme mahdollisimman vähän.
Teoriaa toiminnasta
Olen lukenut kesän aikana kaksi kirjaa, jotka käsittelevät ilmasto- ja luontokatastrofien maailmassa elämistä ja toimimista. Toinen on Ville Lähteen ja Tere Valdénin 12 käsitettä maailmasta. Se on monipuolinen ja kattava katsaus edellä mainituihin kriiseihin liittyvistä peruskäsitteistä. Lähde ja Valdén haluavat päivittää ympäristöajattelua tähän päivään, tilanteeseen jossa on hyväksyttävä ettei menneeseen ole enää paluuta, eikä kaikkea meille tärkeää pystytä enää pelastamaan. On hyväksyttävä nykyinen tilanne, mutta samalla tehtävä parhaansa, jotta tilanne pahenisi mahdollisimman vähän. Tätä työtä on heidän mukaansa tärkeää tehdä niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla:
“[tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen] konkretiaan pureutuminen on vaikeaa monitieteistä tutkimusta. Vielä vaikeampaa on tuoda se julkiseen keskusteluun ja vielä sitäkin vaikeampaa tuoda se politiikan pöydille. Tämä on suuri haaste paitsi tieteelle, journalismille ja vakiintuneessa politiikassa toimiville myös ympäristöliikkeille ja kaikille kansalaisille, jotka ovat aktiivisia näiden kysymysten äärellä. Juuri siksi on niin helppoa jäädä puhumaan 'juurisyistä' tai 'perimmäisyyksistä', koska silloin polkua käytäntöön ei tarvitse rakentaa. Mutta ilman käytäntöä kaikki jää turhaksi.
Siksi kannustamme päivittämään käsitystä nykyhetkestä ja tarkentamaan katsetta omaan lähiympäristöön, Suomeen ja maailman tilanteeseen ... Tarvitaan yleiskuvaa ja yksityiskohtia. On tarve niin yksilöiden teoille kuin joukoiksi järjestäytymiselle. Asioiden uusiksi ajattelemisen ja yhteiskunnallisen toiminnan täytyy muodostaa jatkuva toisiaan tukeva kehä.”
Suosittelen Lähteen ja Valdénin kirjaa kaikille, jotka haluavat tutustua ympäristökriisin perusilmiöihin ja käsitteisiin yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Toinen lukemani kirja oli Slavoj Žižekin Liberal Fascisms -niminen esseekokoelma. Kirjan johdannossa Žižek näkee filosofian roolin merkittävänä nykyisten yhteiskunnallisten ja ympäristöllisten kriisien ratkaisussa. Filosofiaa tarvitaan uudelleenmäärittelemään päätöksenteon perustana olevia käsitteitä, jotta ne vastaisivat tämän ajan tarpeita. Mitä esimerkiksi tarkoitamme oikeudenmukaisuudella, vapaudella tai ympäristöllä, kun perustelemme näiden käsitteiden avulla poliittisia päätöksiä? Jos haluamme ymmärtää tekoälyä, meidän on ensin määriteltävä mitä inhimillinen älykkyys tarkoittaa.
Žižekin pohtii kirjassaan muun muassa paikallisuuden merkitystä, siitä miten digitaalisaation luomasta kansainvälisyydestä huolimatta on tärkeää nähdä myös paikallisten yhteisöiden ja elämäntapojen merkitys. Paikallisuus ei tarkoita hänelle kansallisvaltioita, vaan walesin tai baskimaan kaltaisia kulttuurisia alueita. Samalla tavalla sen voisi kuvitella tarkoittavan esimerkiksi kaupunkeja omine erityispiireineen, tai vaikka yksittäisiä kaupunginosia. Paikallisyhteisöllä voi olla omia tapoja ja perinteitä, jotka se kokee säilyttämisen arvoisina ja joiden puolesta se on valmis tekemään töitä. Žižek uskoo, että tällainen paikallinen järjestäytyminen voisi johtaa maailmaan, jossa pienet yksiköt tekevät keskenään yhteistyötä, ilman tarvetta yrittää tehdä omasta kulttuuristaan yleismaailmallista.
Paikallisuutta ei pidä sekoittaa muukalaisvihaan, ja Žižek kritisoikin trumpilaista muukalaisvihamielisyyttä, jossa esimerkiksi maahanmuuttajia demonisoimalla ja erilaisilla ihmisillä pelottelulla viedään huomio pois todellisista ongelmista, kuten eriarvoisuuden kasvusta. Paikallisen yhteisöllisyyden ei pidä olla erilaisuutta vastustavaa ja muut ulos sulkevaa. Žižek lainaa antropologi Xiang Biaoa, jonka luoma käsite “lähiympäristö” (englanniksi nearby, kiinaksi fujin) pyrkii kuvaamaan globaalisaation ja digitalisaation rapauttavaa vaikutusta paikalliseen yhteisöllisyyteen. Alla oma suomennokseni Žižekin lainaamasta lähiympäristön määritelmästä Biaon mukaan:
“[lähiympäristö] on eletty tila, missä kohdataan erilaisia ihmisiä säännöllisesti. Lähiympäristö tuo esiin erilaisissa asemissa olevia ihmisiä, laajentaen näkökulmaa. Tällainen näkökulman laajuus mahdollistaa yksityiskohtaisen ymmärryksen todellisuudesta, ja auttaa luomaan uusia sosiaalisia suhteita ja tekoja. Lähiympäristö voi toimia vastavoimana valtiovallalle, pääomalle ja teknologialle, jotka pyrkivät muuttamaan paikalliset yhteisöt hallinnollisen kontrollin kohteiksi ja välineiksi tuottaa taloudellista arvoa muille.”
Toiminnan käytäntöä
Pidän Biaon lähiympäristön käsitteestä, sillä se vaikuttaa tarjoavan linkin paikallisen ja globaalin toiminnan välille. Kun ihmiset oppivat ottamaan vastuuta omasta lähiympäristöstään ja sen jakavista kanssaeläjistään, voi syntyä positiivista muutosta edistävä voima. Tällainen paikallinen toimija voi ryhtyä toimenpiteisiin, joihin esimerkiksi valtiovallan tai Euroopan unionin kaltainen suurempi toimija ei poliittisten ristiriitojen vuoksi pysty. Tästä hyvä esimerkki on Helsingin kaupunki, joka on monella tapaa asettunut vastustamaan hallituksen kurjistavaa politiikkaa. Helsinki ei esimerkiksi peri terveyskeskusmaksuja, ja kaupunki kompensoi osittain hallituksen kulttuurin tukiin kohdistamia leikkauksia. Täällä kuntapäättäjät ovat melko laajasti pystyneet näkemään yhteisen lähiympäristönsä erilaiset ihmiset ja heidän tarpeensa, sortumatta mustavalkoisiin viholliskuviin tai vastakkainasetteluihin.
Lähiympäristö voi olla myös Helsingin kokoista kaupunkia rajatumpi. Malmin demareissa lähiympäristömme on Koillis-Helsinki, erityisesti Malmin seutu. Pidämme tärkeänä jalkautumista ja kaikille avoimien tilaisuuksien järjestämistä, tavoitteenamme juurikin ymmärtää paikallista todellisuutta mahdollisimman hyvin. Haluamme toimia lähiseutumme parhaaksi sosialidemokraattisesta arvomaailmasta ponnistaen.
Esimerkki: ei datakeskuksia Koillis-Helsinkiin!
Tällä hetkellä Koillis-Helsingissä puhututtavat datakeskukset, joita alueelle on suunniteltu. Datakeskuksiin liittyy paljon huolia ja datakeskusten runsasta rakentamista on kritisoitu valtakunnallisestikin. Olemme Malmin demareissa suhtautuneet kriittisesti näihin datakeskushankkeisiin, ja yritämme vaikuttaa siihen ettei Helsinki lähtisi mukaan datakeskusvillitykseen – ei ainakaan ennen kuin niihin liittyvät riskit on tutkittu kattavasti.
Ja riskejähän riittää: Keskukset kuluttavat valtavasti sähköä, mikä voi vaikuttaa niin sähkön hintaan kuin sähköverkon toimintaankin. Joissakin maissa datakeskukset käyttävät omia kaasuvoimaloitaan varavoimana sähkön hintapiikkien aikaan, mikä voi tuottaa lisää hiilidioksidipäästöjä ja muita paikallisia haittoja. Lisäksi datakeskukset vaativat valtavasti jäähdytysvettä, jonka otto ja purku paikallisiin vesistöihin voi olla haitaksi ympäristölle.
Keskusten työllisyysvaikutukset olisivat varsin pieniä, varsinkin jos otetaan huomioon keskusten vaatima suuri pinta-ala. Vastaavalle neliömäärälle maa-alaa voisi kuvitella löytyvän työllisyyden näkökulmasta tehokkaampaakin käyttöä. Helen voisi saada keskuksista kaukolämpöä kylminä kuukausina, mutta muina vuodenaikoina keskukset tuottaisivat vain valtavasti hukkalämpöä. Kaukolämmön tuottamiseen luulisi siis löytyvän tehokkaampiakin keinoja.
Datakeskukset vaikuttavatkin olevan (koillisen) Helsingin lähiympäristön näkökulmasta keino tuottaa arvoa muille kuin seutumme asukkaille. Kaupunki saisi tietysti verotuloja, mutta muuten keskukset tuottavat rahaa jollekin, todennäköisesti kansainväliselle, firmalle, kun taas haitat jäisivät paikallisille yhteisöille. Meidän täytyykin yrittää yhteisönä toimia sen puolesta, että näitä keskuksia ei rakenneta tänne – eikä muuallekaan paikalliseen viitekehykseemme.
Paikallinen toiminta ei ole vain nimbyilyä, eihän?
On kuitenkin tärkeää muistaa myös solidaarisuus: ratkaisu ei voi olla se, että datakeskukset ja niiden ympäristöhaitat siirtyvät vain toiseen maa(ilma)nkolkkaan, missä sitä vastaan ei jakseta protestoida. Länsimaat ovat taitavia ja tarmokkaita ulkoistamaan omia päästöjään ja ympäristökatastrofejaan paikkoihin, joissa paikallisilla ei ole mahdollisuutta taistella niitä vastaan. Tarvitaanko datakeskuksia kuitenkin, vaikka niitä ei rakennettaisi (koilliseen) Helsinkiin tai muualle Suomeen? Vastaus on tietysti kyllä: tekoälybuumi tai paikallisten konesalien korvautuminen pilvipalveluilla eivät katoa mihinkään vaikka Suomeen ei rakennettaisi yhtäkään datakeskusta.
On kuitenkin mahdollista yrittää järkevöittää tätä kehitystä. Jokainen esimerkiksi Microsoftin toimisto-ohjelmia tai Googlen palveluita viimeisten vuosien aikana käyttänyt tietää, että erilaisia tekoälytyökaluja lisätään ohjelmistoihin jatkuvalla syötöllä. Lisäksi tekoälyltä kysyminen on jo monella korvannut “googlaamisen” tiedonhakutapana, vaikka edellinen on sekä epätarkempi että energiasyöpömpi kuin perinteinen hakukone. Meidän ei kuitenkaan ole pakko hyväksyä tätä kehitystä, vaan voimme vaatia työpaikoiltamme, kouluiltamme ja omilta älylaitteiltamme parempaa. On olemassa käyttöjärjestelmiä, toimisto-ohjelmistoja ja verkkoselaimia, jotka eivät pakota tekoälytyökaluja jatkuvaan käyttöön. Julkiset toimijat, yritykset ja yksityiset käyttäjät voivat vaihtaa pilvipalvelunsa pois amerikkalaisilta digijäteiltä, jotka todennäköisesti kouluttavat sisällöillä omia tekoälyjään ja rakentavat sitä varten taas uusia datakeskuksiaan. Voimme yrittää luoda yhteisöllistä kulttuuria, jossa bussissa istuu keskenään juttelevia tai kirjaa lukevia ihmisiä, sen sijaan että jokainen katsoo puhelimeltaan taas yhden – toisella puolella maailmaa olevasta datakeskuksesta näytölle ponnahtavan – lyhytvideon.
Voimme myös tehdä yhteistyötä muiden paikallisyhteisöiden kanssa, joilla voi olla samanlainen kokemus datakeskuksia rakentavista ja lobbaavista tahoista. Tällä tavalla voidaan ehkä vaikuttaa myös kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja tuottaa säätelyä tälle villinä rehottavalle bisnekselle. Jos datajätit joutuvat maksamaan keskuksistaan todellisia (ympäristöä)kuluja vastaavan hinnan, ehkä näemme myös jotain järkevöitymistä siinä, mihin kaikkeen valtavasti energiaa kuluttavaa (suuriin kielimalleihin perustuvaa generatiivista) tekoälyä käytetään.
Näin paikallista lähiympäristöä puolustamalla voidaan kenties olla osa myös laajempaa muutosta parempaan.. Ja ehkä tämän muutoksen mahdollistaneet paikallisyhteisöt olisivat hieman valmiimpia kohtaamaan maailman, jossa toivoa paluusta entiseen ei enää ole.